Turtles tarinoita

Mikey avasi silmänsä. Hän oli valmis hyppäämään uudestaan Silppurin kimppuun, mutta huomasikin olevansa kotikujallaan. Mikey vilkaisi kaulaansa, koska sitä särki. Viilto ei ollut kovin syvä, joten se paranisi pian.
"Heräsit siis" Tikku sanoi. Mikey nyökkäsi. Hän etsi katseellaan veljiään. Leo makasi kaadetun pahvilaatikon suojissa. Raph oli erään roskiksen takana.
"Tikku..? Mistä tiesit missä olimme?" Mikey kysyi. April asteli Raphin luota.
"Hän olikin hereillä, kun lähdimme" hän sanoi. '
"No, te metelöitte aika paljon. Lähdin toista reittiä Silppurin reviirille" Tikku selitti.
"Sain puhdistettua heidän haavansa. Ne eivät ole syviä" April sanoi. Tikku nyökkäsi.
"Mikey ja April. Te voisitte mennä metsästämään. Leo ja Raph ovat varmaan aika nälkäisiä kun heräävät" vanha kissa naukui.
"Missä Casey on?" Mikey kysyi.
"Palasi kotiinsa" April vastasi. Mikey nyökkäsi hitaasti, ja kääntyi lähteäkseen metsälle. April seurasi häntä. Mikey haisteli ilmaa.
"Haistan hiiriä" hän naukaisi. April haisteli myös ilmaa.
"Mene sinä tuonne, niin minä menen tänne" hän sanoi, ja kääntyi vasemmalle. Mikey nyökkäsi, ja meni omaan suuntaansa. Kun hän oli saanut kiinni kolme hiirtä, hän palasi kohtaamispaikkaan. April saapui hetken päästä pari hiirtä suussaan.
"Tässä pitäisi olla kaikille" Mikey sanoi.
"Odotas... Leolle... Raphille.. Tikulle.. Sinulle... Donille.." April laski. Mikeyn silmät levisivät.
"Don! Hän on vielä siellä katolla!" hän rääkäisi.
"Vie nämä kotiin April. Minä menen hakemaan hänet" Mikey sanoi ja tyrkkäsi hiiret Aprilille.
"Mutta...." April aloitti mutta Mikey oli jo ehtinyt sännätä pois hänen luotaan.

Don heräsi, kun vesipisara tipahti hänen kuonolleen. Hän nosti päätään. Alkaa sataa. Don mietti. Uni oli auttanut. Hän yritti nousta ylös, mutta rääkäisi kivusta kun astui vääntyneelle takajalalle. Hän oli unohtanut, että takajalka oli vääntynyt iskeytyessään kaiteeseen. Don irvisti, mutta nousi seisaalteen pitäen vääntyneen takajalan ilmassa. Don otti askeleen. Se oli vaikeata, mutta hän onnistui jotenkin kävelemään kolmella käpälällä. Hän nilkutti reunalle, josta Mikey, April ja Casey olivat hypänneet. Ketään ei näy. Ovatko he lähteneet kotiin? Voittivatko he? Mutta silloinhan... Donin sisintä riipaisi. Silloinhan he jättivät minut tänne. Hän halusi alas katolta. Mutta vihollisen reviirille loikkaaminen tai tuloreitissä taiteilu ei houkuttanut kumpikaan Donia.
"Don!" hän kuuli tutun äänen. Mikey raahautui katolle.
"Mikey" hän sanoi lyhyesti. Don vilkaisi veljeään.
"Don! Olet kunnossa!" Mikey naukaisi ja ryntäsi veljensä luokse.
"No en todellakaan ole! Te jätitte minut tänne! Te hylkäsitte minut! Te unohditte minut!" Don sähisi. Mikey otti askeleen taaksepäin. Yleensä aina niin kiltti ja lempeä Don oli jotenkin... Erilainen.
"Anna anteeksi!" Mikey naukaisi.


Vähän tylsä ja liian lyhyt pätkä mutta toivottavasti kelpaa :d

Purplecat702 kirjoitti:Mikey avasi silmänsä. Hän oli valmis hyppäämään uudestaan Silppurin kimppuun, mutta huomasikin olevansa kotikujallaan. Mikey vilkaisi kaulaansa, koska sitä särki. Viilto ei ollut kovin syvä, joten se paranisi pian.
"Heräsit siis" Tikku sanoi. Mikey nyökkäsi. Hän etsi katseellaan veljiään. Leo makasi kaadetun pahvilaatikon suojissa. Raph oli erään roskiksen takana.
"Tikku..? Mistä tiesit missä olimme?" Mikey kysyi. April asteli Raphin luota.
"Hän olikin hereillä, kun lähdimme" hän sanoi. '
"No, te metelöitte aika paljon. Lähdin toista reittiä Silppurin reviirille" Tikku selitti.
"Sain puhdistettua heidän haavansa. Ne eivät ole syviä" April sanoi. Tikku nyökkäsi.
"Mikey ja April. Te voisitte mennä metsästämään. Leo ja Raph ovat varmaan aika nälkäisiä kun heräävät" vanha kissa naukui.
"Missä Casey on?" Mikey kysyi.
"Palasi kotiinsa" April vastasi. Mikey nyökkäsi hitaasti, ja kääntyi lähteäkseen metsälle. April seurasi häntä. Mikey haisteli ilmaa.
"Haistan hiiriä" hän naukaisi. April haisteli myös ilmaa.
"Mene sinä tuonne, niin minä menen tänne" hän sanoi, ja kääntyi vasemmalle. Mikey nyökkäsi, ja meni omaan suuntaansa. Kun hän oli saanut kiinni kolme hiirtä, hän palasi kohtaamispaikkaan. April saapui hetken päästä pari hiirtä suussaan.
"Tässä pitäisi olla kaikille" Mikey sanoi.
"Odotas... Leolle... Raphille.. Tikulle.. Sinulle... Donille.." April laski. Mikeyn silmät levisivät.
"Don! Hän on vielä siellä katolla!" hän rääkäisi.
"Vie nämä kotiin April. Minä menen hakemaan hänet" Mikey sanoi ja tyrkkäsi hiiret Aprilille.
"Mutta...." April aloitti mutta Mikey oli jo ehtinyt sännätä pois hänen luotaan.

Don heräsi, kun vesipisara tipahti hänen kuonolleen. Hän nosti päätään. Alkaa sataa. Don mietti. Uni oli auttanut. Hän yritti nousta ylös, mutta rääkäisi kivusta kun astui vääntyneelle takajalalle. Hän oli unohtanut, että takajalka oli vääntynyt iskeytyessään kaiteeseen. Don irvisti, mutta nousi seisaalteen pitäen vääntyneen takajalan ilmassa. Don otti askeleen. Se oli vaikeata, mutta hän onnistui jotenkin kävelemään kolmella käpälällä. Hän nilkutti reunalle, josta Mikey, April ja Casey olivat hypänneet. Ketään ei näy. Ovatko he lähteneet kotiin? Voittivatko he? Mutta silloinhan... Donin sisintä riipaisi. Silloinhan he jättivät minut tänne. Hän halusi alas katolta. Mutta vihollisen reviirille loikkaaminen tai tuloreitissä taiteilu ei houkuttanut kumpikaan Donia.
"Don!" hän kuuli tutun äänen. Mikey raahautui katolle.
"Mikey" hän sanoi lyhyesti. Don vilkaisi veljeään.
"Don! Olet kunnossa!" Mikey naukaisi ja ryntäsi veljensä luokse.
"No en todellakaan ole! Te jätitte minut tänne! Te hylkäsitte minut! Te unohditte minut!" Don sähisi. Mikey otti askeleen taaksepäin. Yleensä aina niin kiltti ja lempeä Don oli jotenkin... Erilainen.
"Anna anteeksi!" Mikey naukaisi.


Vähän tylsä ja liian lyhyt pätkä mutta toivottavasti kelpaa :d

Ei ollenkaan. En itsekään ole missään jännittävässä kohdassa.  

TMNTfani! kirjoitti:

Purplecat702 kirjoitti:Mikey avasi silmänsä. Hän oli valmis hyppäämään uudestaan Silppurin kimppuun, mutta huomasikin olevansa kotikujallaan. Mikey vilkaisi kaulaansa, koska sitä särki. Viilto ei ollut kovin syvä, joten se paranisi pian.
"Heräsit siis" Tikku sanoi. Mikey nyökkäsi. Hän etsi katseellaan veljiään. Leo makasi kaadetun pahvilaatikon suojissa. Raph oli erään roskiksen takana.
"Tikku..? Mistä tiesit missä olimme?" Mikey kysyi. April asteli Raphin luota.
"Hän olikin hereillä, kun lähdimme" hän sanoi. '
"No, te metelöitte aika paljon. Lähdin toista reittiä Silppurin reviirille" Tikku selitti.
"Sain puhdistettua heidän haavansa. Ne eivät ole syviä" April sanoi. Tikku nyökkäsi.
"Mikey ja April. Te voisitte mennä metsästämään. Leo ja Raph ovat varmaan aika nälkäisiä kun heräävät" vanha kissa naukui.
"Missä Casey on?" Mikey kysyi.
"Palasi kotiinsa" April vastasi. Mikey nyökkäsi hitaasti, ja kääntyi lähteäkseen metsälle. April seurasi häntä. Mikey haisteli ilmaa.
"Haistan hiiriä" hän naukaisi. April haisteli myös ilmaa.
"Mene sinä tuonne, niin minä menen tänne" hän sanoi, ja kääntyi vasemmalle. Mikey nyökkäsi, ja meni omaan suuntaansa. Kun hän oli saanut kiinni kolme hiirtä, hän palasi kohtaamispaikkaan. April saapui hetken päästä pari hiirtä suussaan.
"Tässä pitäisi olla kaikille" Mikey sanoi.
"Odotas... Leolle... Raphille.. Tikulle.. Sinulle... Donille.." April laski. Mikeyn silmät levisivät.
"Don! Hän on vielä siellä katolla!" hän rääkäisi.
"Vie nämä kotiin April. Minä menen hakemaan hänet" Mikey sanoi ja tyrkkäsi hiiret Aprilille.
"Mutta...." April aloitti mutta Mikey oli jo ehtinyt sännätä pois hänen luotaan.

Don heräsi, kun vesipisara tipahti hänen kuonolleen. Hän nosti päätään. Alkaa sataa. Don mietti. Uni oli auttanut. Hän yritti nousta ylös, mutta rääkäisi kivusta kun astui vääntyneelle takajalalle. Hän oli unohtanut, että takajalka oli vääntynyt iskeytyessään kaiteeseen. Don irvisti, mutta nousi seisaalteen pitäen vääntyneen takajalan ilmassa. Don otti askeleen. Se oli vaikeata, mutta hän onnistui jotenkin kävelemään kolmella käpälällä. Hän nilkutti reunalle, josta Mikey, April ja Casey olivat hypänneet. Ketään ei näy. Ovatko he lähteneet kotiin? Voittivatko he? Mutta silloinhan... Donin sisintä riipaisi. Silloinhan he jättivät minut tänne. Hän halusi alas katolta. Mutta vihollisen reviirille loikkaaminen tai tuloreitissä taiteilu ei houkuttanut kumpikaan Donia.
"Don!" hän kuuli tutun äänen. Mikey raahautui katolle.
"Mikey" hän sanoi lyhyesti. Don vilkaisi veljeään.
"Don! Olet kunnossa!" Mikey naukaisi ja ryntäsi veljensä luokse.
"No en todellakaan ole! Te jätitte minut tänne! Te hylkäsitte minut! Te unohditte minut!" Don sähisi. Mikey otti askeleen taaksepäin. Yleensä aina niin kiltti ja lempeä Don oli jotenkin... Erilainen.
"Anna anteeksi!" Mikey naukaisi.


Vähän tylsä ja liian lyhyt pätkä mutta toivottavasti kelpaa :d

Ei ollenkaan. En itsekään ole missään jännittävässä kohdassa.  

Tää on musta tosi cool ja tosi söpö  . Pidän kissoista

Jatkoa seuraa  
Samurai hymyili hieman punastuen. Seuraavana yönä koko porukka oli paneutunut nukkumaan. Mike ja Casey kuorsasivat kuin kaksi raamisahaa. Don makasi huopien päällä ja katseli kattoon. Missä Raph oli? Mitä Splinterille oli tapahtunut? Hän nousi ylös ja käveli sohvalla nukkuvan Leon luo. Samassa hän huomasi Samurain istuvan ikkunasyvennyksessä ja katseli sateiselle pihamaalle. Donista näytti että hän itki.
- Samurai? hän kysyi.
Tyttö kääntyi ympäri ja katsoi Donia yrittäen pyyhkiä kyyneleitään. Don käveli hänen luokseen.
- Oletko kunossa? hän kysyi.
Samurai huokaisi:
- En tiedä. Kaipaan isääni, veljeäni, kansaani. Silppuri on orjuuttanut heidät. Mitä minä voin tehdä? En ole soturi vaan parantajaoraakkeli.
Don laski kätensä tytön olkapäälle ja sai tytön kääntämään kyyneleiset silmänsä häneen. Don hymyili rohkaisevasti.
- Me pelastamme kansasi, veljesi ja isäsi. Lupaan sinulle, hän sanoi.
Samurai painautui Donia vasten ja itki hiljaa. Onnellista, kiitollista itkua.
Samaan aikaan Silppurin linnoituksessa Hunni oli kahlinnut Raphin ranteista seinään ja häipynyt. Raph yritti päästä vapaaksi. Samassa sellin ovelle ilmestyi Mandy. Tyttö virnisti häijyn flirttailevasti. Mandy avasi oven ja veti esille vyössään olevan veitsen. Hän käveli Raphin luo.
- Tiedätkö olen aina pitänyt haltioita komeina, Mandy sanoi ja siveli sormellaan Raphin rintaa.
Raph irvisti vihaisesti. Mandy katseli haltiapoikaa pää kallellaan. Häntä huvitti pojan raivokas ilme.
- Taidat luulla että veljesi ovat tulossa apuun. Luulenpa että he ovat joutumassa suoraan suden suuhun, Mandy sanoi puhdistaen samalla kynsiään veitsellään.
Raph katsoi Mandya entistä vihaisempana. Mandy huomasi että Raph oli viimein katkemispisteessä. Hän päätti pudottaa viimeisen pommin.
- Ja mitä mestariisi tulee. Sanoisin että hänellä on jo toinen jalka haudassa, Mandy sanoi hymyillen julmasti.
Raphin pinna katkesi. Hän yritti hyökätä Mandyn kimppuun mutta ranteet olivat seinässä kiinni.
- Jos Splinterille on sattunut jotain niin sä voit olla varma et väännän sulta niskat nurin! Raph karjui.
Mandy pyörähti ympäri, painoi kätensä Raphin suulle ja vei veitsensä hänen kaulalleen.
- Ja sinä voit olla varma että minä tapan sinut ennen sitä, hän kuiskasi hiljaa.
- Mandy! kuului silloin nuoren naisen ääni.
Mandy käänsi katseensa äänen suuntaan ja näki sisarpuolensa Karain.
- Jätä se vangin uhkailu ja ala tulla. Isä haluaa puhua meille, Karai sanoi.
Mandy murahti ärtyneesti ja irroitti otteensa Raphista.
- Seuraavalla kerralla olet vainaa, hän sihahti Raphille.
Kommentoikaa pliis  

Silppuri johdatti joukkonsa pois taistelukentältä. Hän oli selvinnyt lähes vammoitta, mutta oli silti yhä raivoissaan. Kirotut kaksijalat! Suunnitelmani olisi onnistunut ilman niitä!Silppuri teki äkkikäännöksen ja siitä syystä osa hänen sotilaistaan kaatui ja osa törmäili. Tumman harmaa koira sanoi: "Pomo, älä tee äkkikäännöksiä." Silppuri sanoi: "Hiljaa! Minä teen mitä haluan ja sinä tottelet." Koira painoi päänsä alas.

Silppuri sanoi: "Sinä siinä. Lähde takaisin ja katso, mitä niille rakeille on käynyt." Ruskeankirjava koira nyökkäsi ja lähti juoksemaan takaisin päin. Silppuri kääntyi ja sanoi: "Lähdetään takaisin leiriin. Enkä halua nähdä enää yhtään pelleilyä!" Koirat sanoivat yhteen ääneen: "Käskystä!"

Silppuri saapui Pieneen puistoon, jota ympäröi suuret aidat. Puisto oli hylätty ja sen korkeat pensasaidat estivät ihmisiä näkemästä heitä. Silppuri meni sisäänkäynnille. Sen edessä seisoi vartija. Silppurin tullessa hänen näköpiirinsä, hän väistyi ja kumarsi. Silppuri meni sisään ja loput hänen miehistään seurasi häntä. Silppuri suuntasi pieneen mökkiin. Hän meni sisään. Mökki oli lämmin paikka talvella ja viileä kesällä.

Pihalta kuului kutsuhuuto. Silppuri katsoi ulos. Aukiolta juoksi hänen suuntaansa koira. Silppuri sanoi: "Palasit siis. No, kerro." Koira painautui maahan ja sanoi: "Yksi niistä sai osuman jalkaansa, mutta Se isku ei ollut tappava. Ihminen olisi voinut vielä ampua, mutta hänen veljensä tuli väliin." Silppuri sanoi: "Ne kirotut oikeutta puollustavat saavat minut voimaan pahoin."

Sitten portinvartija karjaisi. Silppuri meni portille. Portinvartijat edessä seisoi musta koira. Silppurin tullessa lähelle molemmat kumarsivat. Silppuri sanoi: "Mene pois tieltä." Vartija väistyi. Silppuri kysyi: "Oletko sinä Se, jonka lähetin hankimaan lisävoimia. Koira sanoi: "Kyllä mestari Silppuri. Toin uutisia. Sain suostuteltua yhden dopermannin puolellemme. Hän on ihmisten vankina, mutta kaikki alueen koirat palvelevat häntä paitsi yksi. Ja Se on yksi niistä veljeksistä."

Silppuri sanoi: "Annoithan hänelle käskyt tappaa Se?" Koira sanoi: "Kyllä. Hän sanoi tekevänsä sen mieli hyvin." Silppuri sanoi: "Hienoa."

Päätin nyt vähän kirjoittaa Silppiksenkin näkökulmasta asioita. Sori, jos oli liian lyhyt. Toivottavasti kelpasi.  

Ninjatar kirjoitti:Jatkoa seuraa  
Samurai hymyili hieman punastuen. Seuraavana yönä koko porukka oli paneutunut nukkumaan. Mike ja Casey kuorsasivat kuin kaksi raamisahaa. Don makasi huopien päällä ja katseli kattoon. Missä Raph oli? Mitä Splinterille oli tapahtunut? Hän nousi ylös ja käveli sohvalla nukkuvan Leon luo. Samassa hän huomasi Samurain istuvan ikkunasyvennyksessä ja katseli sateiselle pihamaalle. Donista näytti että hän itki.
- Samurai? hän kysyi.
Tyttö kääntyi ympäri ja katsoi Donia yrittäen pyyhkiä kyyneleitään. Don käveli hänen luokseen.
- Oletko kunossa? hän kysyi.
Samurai huokaisi:
- En tiedä. Kaipaan isääni, veljeäni, kansaani. Silppuri on orjuuttanut heidät. Mitä minä voin tehdä? En ole soturi vaan parantajaoraakkeli.
Don laski kätensä tytön olkapäälle ja sai tytön kääntämään kyyneleiset silmänsä häneen. Don hymyili rohkaisevasti.
- Me pelastamme kansasi, veljesi ja isäsi. Lupaan sinulle, hän sanoi.
Samurai painautui Donia vasten ja itki hiljaa. Onnellista, kiitollista itkua.
Samaan aikaan Silppurin linnoituksessa Hunni oli kahlinnut Raphin ranteista seinään ja häipynyt. Raph yritti päästä vapaaksi. Samassa sellin ovelle ilmestyi Mandy. Tyttö virnisti häijyn flirttailevasti. Mandy avasi oven ja veti esille vyössään olevan veitsen. Hän käveli Raphin luo.
- Tiedätkö olen aina pitänyt haltioita komeina, Mandy sanoi ja siveli sormellaan Raphin rintaa.
Raph irvisti vihaisesti. Mandy katseli haltiapoikaa pää kallellaan. Häntä huvitti pojan raivokas ilme.
- Taidat luulla että veljesi ovat tulossa apuun. Luulenpa että he ovat joutumassa  suoraan suden suuhun, Mandy sanoi puhdistaen samalla kynsiään veitsellään.
Raph katsoi Mandya entistä vihaisempana. Mandy huomasi että Raph oli viimein katkemispisteessä. Hän päätti pudottaa viimeisen pommin.
- Ja mitä mestariisi tulee. Sanoisin että hänellä on jo toinen jalka haudassa, Mandy sanoi hymyillen julmasti.
Raphin pinna katkesi. Hän yritti hyökätä Mandyn kimppuun mutta ranteet olivat seinässä kiinni.
- Jos Splinterille on sattunut jotain niin sä voit olla varma et väännän sulta niskat nurin! Raph karjui.
Mandy pyörähti ympäri, painoi kätensä Raphin suulle ja vei veitsensä hänen kaulalleen.
- Ja sinä voit olla varma että minä tapan sinut ennen sitä, hän kuiskasi hiljaa.
- Mandy! kuului silloin nuoren naisen ääni.
Mandy käänsi katseensa äänen suuntaan ja näki sisarpuolensa Karain.
- Jätä se vangin uhkailu ja ala tulla. Isä haluaa puhua meille, Karai sanoi.
Mandy murahti ärtyneesti ja irroitti otteensa Raphista.
- Seuraavalla kerralla olet vainaa, hän sihahti Raphille.
Kommentoikaa pliis  

Wii! Tästä on tullut koko ajan parempi, mitä pitemmälle oot päässyt. Jatka saamaa rataa. Tätä on tosi helppo ja kiva lukea.  

TMNTfani! kirjoitti:

Ninjatar kirjoitti:Jatkoa seuraa  
Samurai hymyili hieman punastuen. Seuraavana yönä koko porukka oli paneutunut nukkumaan. Mike ja Casey kuorsasivat kuin kaksi raamisahaa. Don makasi huopien päällä ja katseli kattoon. Missä Raph oli? Mitä Splinterille oli tapahtunut? Hän nousi ylös ja käveli sohvalla nukkuvan Leon luo. Samassa hän huomasi Samurain istuvan ikkunasyvennyksessä ja katseli sateiselle pihamaalle. Donista näytti että hän itki.
- Samurai? hän kysyi.
Tyttö kääntyi ympäri ja katsoi Donia yrittäen pyyhkiä kyyneleitään. Don käveli hänen luokseen.
- Oletko kunossa? hän kysyi.
Samurai huokaisi:
- En tiedä. Kaipaan isääni, veljeäni, kansaani. Silppuri on orjuuttanut heidät. Mitä minä voin tehdä? En ole soturi vaan parantajaoraakkeli.
Don laski kätensä tytön olkapäälle ja sai tytön kääntämään kyyneleiset silmänsä häneen. Don hymyili rohkaisevasti.
- Me pelastamme kansasi, veljesi ja isäsi. Lupaan sinulle, hän sanoi.
Samurai painautui Donia vasten ja itki hiljaa. Onnellista, kiitollista itkua.
Samaan aikaan Silppurin linnoituksessa Hunni oli kahlinnut Raphin ranteista seinään ja häipynyt. Raph yritti päästä vapaaksi. Samassa sellin ovelle ilmestyi Mandy. Tyttö virnisti häijyn flirttailevasti. Mandy avasi oven ja veti esille vyössään olevan veitsen. Hän käveli Raphin luo.
- Tiedätkö olen aina pitänyt haltioita komeina, Mandy sanoi ja siveli sormellaan Raphin rintaa.
Raph irvisti vihaisesti. Mandy katseli haltiapoikaa pää kallellaan. Häntä huvitti pojan raivokas ilme.
- Taidat luulla että veljesi ovat tulossa apuun. Luulenpa että he ovat joutumassa  suoraan suden suuhun, Mandy sanoi puhdistaen samalla kynsiään veitsellään.
Raph katsoi Mandya entistä vihaisempana. Mandy huomasi että Raph oli viimein katkemispisteessä. Hän päätti pudottaa viimeisen pommin.
- Ja mitä mestariisi tulee. Sanoisin että hänellä on jo toinen jalka haudassa, Mandy sanoi hymyillen julmasti.
Raphin pinna katkesi. Hän yritti hyökätä Mandyn kimppuun mutta ranteet olivat seinässä kiinni.
- Jos Splinterille on sattunut jotain niin sä voit olla varma et väännän sulta niskat nurin! Raph karjui.
Mandy pyörähti ympäri, painoi kätensä Raphin suulle ja vei veitsensä hänen kaulalleen.
- Ja sinä voit olla varma että minä tapan sinut ennen sitä, hän kuiskasi hiljaa.
- Mandy! kuului silloin nuoren naisen ääni.
Mandy käänsi katseensa äänen suuntaan ja näki sisarpuolensa Karain.
- Jätä se vangin uhkailu ja ala tulla. Isä haluaa puhua meille, Karai sanoi.
Mandy murahti ärtyneesti ja irroitti otteensa Raphista.
- Seuraavalla kerralla olet vainaa, hän sihahti Raphille.
Kommentoikaa pliis  

Wii! Tästä on tullut koko ajan parempi, mitä pitemmälle oot päässyt. Jatka saamaa rataa. Tätä on tosi helppo ja kiva lukea.  

Pienet kirjoitusvirheet ei haittaa lukemista yhtään :3 Jatka tarinaa, se on todella hyvä ^^

TMNTfani! kirjoitti:Silppuri johdatti joukkonsa pois taistelukentältä. Hän oli selvinnyt lähes vammoitta, mutta oli silti yhä raivoissaan. Kirotut kaksijalat! Suunnitelmani olisi onnistunut ilman niitä!Silppuri teki äkkikäännöksen ja siitä syystä osa hänen sotilaistaan kaatui ja osa törmäili. Tumman harmaa koira sanoi: "Pomo, älä tee äkkikäännöksiä." Silppuri sanoi: "Hiljaa! Minä teen mitä haluan ja sinä tottelet." Koira painoi päänsä alas.

Silppuri sanoi: "Sinä siinä. Lähde takaisin ja katso, mitä niille rakeille on käynyt." Ruskeankirjava koira nyökkäsi ja lähti juoksemaan takaisin päin. Silppuri kääntyi ja sanoi: "Lähdetään takaisin leiriin. Enkä halua nähdä enää yhtään pelleilyä!" Koirat sanoivat yhteen ääneen: "Käskystä!"

Silppuri saapui Pieneen puistoon, jota ympäröi suuret aidat. Puisto oli hylätty ja sen korkeat pensasaidat estivät ihmisiä näkemästä heitä. Silppuri meni sisäänkäynnille. Sen edessä seisoi vartija. Silppurin tullessa hänen näköpiirinsä, hän väistyi ja kumarsi. Silppuri meni sisään ja loput hänen miehistään seurasi häntä. Silppuri suuntasi pieneen mökkiin. Hän meni sisään. Mökki oli lämmin paikka talvella ja viileä kesällä.

Pihalta kuului kutsuhuuto. Silppuri katsoi ulos. Aukiolta juoksi hänen suuntaansa koira. Silppuri sanoi: "Palasit siis. No, kerro." Koira painautui maahan ja sanoi: "Yksi niistä sai osuman jalkaansa, mutta Se isku ei ollut tappava. Ihminen olisi voinut vielä ampua, mutta hänen veljensä tuli väliin." Silppuri sanoi: "Ne kirotut oikeutta puollustavat saavat minut voimaan pahoin."

Sitten portinvartija karjaisi. Silppuri meni portille. Portinvartijat edessä seisoi musta koira. Silppurin tullessa lähelle molemmat kumarsivat. Silppuri sanoi: "Mene pois tieltä." Vartija väistyi. Silppuri kysyi: "Oletko sinä Se, jonka lähetin hankimaan lisävoimia. Koira sanoi: "Kyllä mestari Silppuri. Toin uutisia. Sain suostuteltua yhden dopermannin puolellemme. Hän on ihmisten vankina, mutta kaikki alueen koirat palvelevat häntä paitsi yksi. Ja Se on yksi niistä veljeksistä."

Silppuri sanoi: "Annoithan hänelle käskyt tappaa Se?" Koira sanoi: "Kyllä. Hän sanoi tekevänsä sen mieli hyvin." Silppuri sanoi: "Hienoa."

Päätin nyt vähän kirjoittaa Silppiksenkin näkökulmasta asioita. Sori, jos oli liian lyhyt. Toivottavasti kelpasi.  

Varmuuden vuoksi, jos ette huomanneet.

Mutta oikea asiani oli, että päätin pitkästä aikaa piirtää ja laittaa sen tänne. :3

Purplecat702 kirjoitti:

TMNTfani! kirjoitti:

Ninjatar kirjoitti:Jatkoa seuraa  
Samurai hymyili hieman punastuen. Seuraavana yönä koko porukka oli paneutunut nukkumaan. Mike ja Casey kuorsasivat kuin kaksi raamisahaa. Don makasi huopien päällä ja katseli kattoon. Missä Raph oli? Mitä Splinterille oli tapahtunut? Hän nousi ylös ja käveli sohvalla nukkuvan Leon luo. Samassa hän huomasi Samurain istuvan ikkunasyvennyksessä ja katseli sateiselle pihamaalle. Donista näytti että hän itki.
- Samurai? hän kysyi.
Tyttö kääntyi ympäri ja katsoi Donia yrittäen pyyhkiä kyyneleitään. Don käveli hänen luokseen.
- Oletko kunossa? hän kysyi.
Samurai huokaisi:
- En tiedä. Kaipaan isääni, veljeäni, kansaani. Silppuri on orjuuttanut heidät. Mitä minä voin tehdä? En ole soturi vaan parantajaoraakkeli.
Don laski kätensä tytön olkapäälle ja sai tytön kääntämään kyyneleiset silmänsä häneen. Don hymyili rohkaisevasti.
- Me pelastamme kansasi, veljesi ja isäsi. Lupaan sinulle, hän sanoi.
Samurai painautui Donia vasten ja itki hiljaa. Onnellista, kiitollista itkua.
Samaan aikaan Silppurin linnoituksessa Hunni oli kahlinnut Raphin ranteista seinään ja häipynyt. Raph yritti päästä vapaaksi. Samassa sellin ovelle ilmestyi Mandy. Tyttö virnisti häijyn flirttailevasti. Mandy avasi oven ja veti esille vyössään olevan veitsen. Hän käveli Raphin luo.
- Tiedätkö olen aina pitänyt haltioita komeina, Mandy sanoi ja siveli sormellaan Raphin rintaa.
Raph irvisti vihaisesti. Mandy katseli haltiapoikaa pää kallellaan. Häntä huvitti pojan raivokas ilme.
- Taidat luulla että veljesi ovat tulossa apuun. Luulenpa että he ovat joutumassa  suoraan suden suuhun, Mandy sanoi puhdistaen samalla kynsiään veitsellään.
Raph katsoi Mandya entistä vihaisempana. Mandy huomasi että Raph oli viimein katkemispisteessä. Hän päätti pudottaa viimeisen pommin.
- Ja mitä mestariisi tulee. Sanoisin että hänellä on jo toinen jalka haudassa, Mandy sanoi hymyillen julmasti.
Raphin pinna katkesi. Hän yritti hyökätä Mandyn kimppuun mutta ranteet olivat seinässä kiinni.
- Jos Splinterille on sattunut jotain niin sä voit olla varma et väännän sulta niskat nurin! Raph karjui.
Mandy pyörähti ympäri, painoi kätensä Raphin suulle ja vei veitsensä hänen kaulalleen.
- Ja sinä voit olla varma että minä tapan sinut ennen sitä, hän kuiskasi hiljaa.
- Mandy! kuului silloin nuoren naisen ääni.
Mandy käänsi katseensa äänen suuntaan ja näki sisarpuolensa Karain.
- Jätä se vangin uhkailu ja ala tulla. Isä haluaa puhua meille, Karai sanoi.
Mandy murahti ärtyneesti ja irroitti otteensa Raphista.
- Seuraavalla kerralla olet vainaa, hän sihahti Raphille.
Kommentoikaa pliis  

Wii! Tästä on tullut koko ajan parempi, mitä pitemmälle oot päässyt. Jatka saamaa rataa. Tätä on tosi helppo ja kiva lukea.  

Pienet kirjoitusvirheet ei haittaa lukemista yhtään :3 Jatka tarinaa, se on todella hyvä ^^

Kiva et pidätte  

TMNTfani! kirjoitti:

TMNTfani! kirjoitti:Silppuri johdatti joukkonsa pois taistelukentältä. Hän oli selvinnyt lähes vammoitta, mutta oli silti yhä raivoissaan. Kirotut kaksijalat! Suunnitelmani olisi onnistunut ilman niitä!Silppuri teki äkkikäännöksen ja siitä syystä osa hänen sotilaistaan kaatui ja osa törmäili. Tumman harmaa koira sanoi: "Pomo, älä tee äkkikäännöksiä." Silppuri sanoi: "Hiljaa! Minä teen mitä haluan ja sinä tottelet." Koira painoi päänsä alas.

Silppuri sanoi: "Sinä siinä. Lähde takaisin ja katso, mitä niille rakeille on käynyt." Ruskeankirjava koira nyökkäsi ja lähti juoksemaan takaisin päin. Silppuri kääntyi ja sanoi: "Lähdetään takaisin leiriin. Enkä halua nähdä enää yhtään pelleilyä!" Koirat sanoivat yhteen ääneen: "Käskystä!"

Silppuri saapui Pieneen puistoon, jota ympäröi suuret aidat. Puisto oli hylätty ja sen korkeat pensasaidat estivät ihmisiä näkemästä heitä. Silppuri meni sisäänkäynnille. Sen edessä seisoi vartija. Silppurin tullessa hänen näköpiirinsä, hän väistyi ja kumarsi. Silppuri meni sisään ja loput hänen miehistään seurasi häntä. Silppuri suuntasi pieneen mökkiin. Hän meni sisään. Mökki oli lämmin paikka talvella ja viileä kesällä.

Pihalta kuului kutsuhuuto. Silppuri katsoi ulos. Aukiolta juoksi hänen suuntaansa koira. Silppuri sanoi: "Palasit siis. No, kerro." Koira painautui maahan ja sanoi: "Yksi niistä sai osuman jalkaansa, mutta Se isku ei ollut tappava. Ihminen olisi voinut vielä ampua, mutta hänen veljensä tuli väliin." Silppuri sanoi: "Ne kirotut oikeutta puollustavat saavat minut voimaan pahoin."

Sitten portinvartija karjaisi. Silppuri meni portille. Portinvartijat edessä seisoi musta koira. Silppurin tullessa lähelle molemmat kumarsivat. Silppuri sanoi: "Mene pois tieltä." Vartija väistyi. Silppuri kysyi: "Oletko sinä Se, jonka lähetin hankimaan lisävoimia. Koira sanoi: "Kyllä mestari Silppuri. Toin uutisia. Sain suostuteltua yhden dopermannin puolellemme. Hän on ihmisten vankina, mutta kaikki alueen koirat palvelevat häntä paitsi yksi. Ja Se on yksi niistä veljeksistä."

Silppuri sanoi: "Annoithan hänelle käskyt tappaa Se?" Koira sanoi: "Kyllä. Hän sanoi tekevänsä sen mieli hyvin." Silppuri sanoi: "Hienoa."

Päätin nyt vähän kirjoittaa Silppiksenkin näkökulmasta asioita. Sori, jos oli liian lyhyt. Toivottavasti kelpasi.  

Varmuuden vuoksi, jos ette huomanneet.

Mutta oikea asiani oli, että päätin pitkästä aikaa piirtää ja laittaa sen tänne. :3

Tää on tosi cool tarina  

Jatkoa pukkaa  
Mandy ja Karai kävelivät sisälle valtaistuinsaliin ja polvistuivat Silppurin eteen.
- Kutsuitte mestari, Karai sanoi.
Silppuri katsoi sisaruksia. Karai oli hänen oikea tyttärensä, mutta Mandy oli aikoinaan tuhoutuneen kansan ainoa elossa oleva jäsen. Kuninkaan tytär joka oli muuttunut sydämeltään pimeyden kätyriksi.
- Niin kutsuin. Tiedän että se prinsessa on niiden haltioiden suojeluksessa. Karai, ota mukaasi joukko sotilaita ja etsi heidät käsiisi. Mandy, sinun tehtäväsi on saada se vanha tietäjä puhumaan, Silppuri sanoi.
Tytöt nyökkäsivät ja nousivat ylös. Splinter oli kuullut kaiken. Hän yritti päästä kahleista vapaaksi mutta turhaan. Miten hän voisi varoittaa oppilaitaan. Äkkiä pieni rotta livahti esiin kiviseinänkolosta. Splinter päästi pientä rottamaista vikinää. Rotta nosti pienen päänsä kohti Splinteriä.
- Tule tänne pikkuystävä. Vie tämä medaljonki oppilalleni. Leonardo, Donatello, Raphael ja Michelangelo, hän kuiskasi.
Splinter ravisteli hihastaan esiin pienen ketjun ja heitti sen rotalle. Rotta pujottautui ketjun ali ja livahti koloonsa. Juuri samalla hetkellä Mandy ilmestyi paikalle. Hän hymyili häijysti.
- Minun käsittelyssäni alat pian puhua, hän sanoi.
Rotta kipitti kolojaan pitkin ulos linnoituksesta ketju mukanaan. Se suuntasi kulkunsa suoraan kohti Caseyn isovanhempien kartanoa. Kun rotta oli päässyt kartanolle se lihvahti sisälle seinänraosta. April oli ensimmäinen joka huomasi rotan ja kirkaisi:
- Iik! Rotta!
Pojat ja Samurai kääntyivät ympäri. Don huomasi jotain.
- Hei. Sillä on medaljonki kaulassaan, hän huudahti.
Leo ojensi kätensä ja rotta riensi hänen luokseen.
- Se on Splinterin ketju, hän sanoi.
- No avaa se. Jos siin on viesti, Mike sanoi.
Leo otti ketjun ja avasi medaljongin. Ketjusta lennähti esiin Splinterin hologrammi. Splinter katsoi oppilaitaan vakavana.
- Jos saatte tämän viestin poikani toivon että teillä on aikaa paeta. Silppuri on lähettänyt joukkonsa peräänne. Hän haluaa Samurain, hologrammi sanoi.
Kommentoikaa pliis   

Oli kulunut jo kolme päivää tappelusta. Mikey torkkui omassa pikku häkissään. Hänen haavansa olivat jo alkaneet parantua. Hoitajat olivat tulleet päivittäin katsomassa häntä. Tämä koiran elämä on tylsää. Ei mitään jännitystä. No jos sellaista ei ole, niin tehdään sellaista.

Mikey nousi seisomaan ja yritti saada lukon auki. Hän sai muutaman kyntensä ulos isoista raoista. Lukko oli helppo saada ulkoa auki, mutta ei sisältä. Sinnikkäästi Mikey kuitenkin jatkoi yritystä. Pian lukko napsahti auki. Mikey työnsi oven auki ja astui ulos. No niin, nyt vain pitää päästä pois täältä.

Mikey meni läheisen oven eteen. Hän nousi takajaloilleen ja yritti saada oven auki. Se ei kuitenkaan onnistunut. "Äh, Se on lukossa." Mikey laskeutui taas kaikille jaloilleen. Mikey katsoi häkkien suuntaan. Avonaisen häkin vieressä oli tutun näköinen saksanpaimenkoira. Mikey meni sen lähelle. Ron makasi tyytyväisenä vilttien päällä.

Mikey sanoi: "Hei Ron, herää." Ron kiemurteli vähän. Sitten hän nosti päänsä ja sanoi: "Ai hei. Nähtävästi me kummatkin selvisimme." Mikey sanoi: "Senkin kaaliaivo. En minä vähästä kuole." Ron naurahti. "Niin kai sitten. Mutta miten pääsit ulos?" Mikey sanoi: "En itsekään kyllä tiedä." Ron sanoi: "Tomppeli."

Mikey kysyi: "Tiedätkö, miten pääsen pois täältä? Olen ollut täällä aika kauan." Ron sanoi: "No tuo on pääsisään käynti. Muut ovet johtavat jonnekin muualle. Mutta tuo ovikin on aina lukossa." Mikey sanoi: "Hemmetti soikoon. En pääse ulos täältä."

Sitten ovi avautui ja sisälle asteli tuttu nainen. Nainen sanoi: "Mitä sinä täällä ulkona teet?" Mikey sanoi: "Miten niin ulkona?" Nainen sulki oven. Hän laski laukkunsa ja asteli Mikeyn luokse. Hän otti Mikeyn turkista hennon otteen ja kuljetti hänet takaisin häkkiin. Nainen laittoi oven kiinni, nosti laukkunsa ja käveli pois. Mikey kysyi: "Kuka hän on?" Ron sanoi: "Ai Heidi vai? Hän on erittäin mukava nainen ja erikoistunut aggressiivisten koirien kouluttamiseen."

Mikey sanoi: "Ja minuako sanotaan aggressiiviseksi? Odotas kun näet Raphin. Sano vain kissa niin hän on perässäsi. Usko pois vain, olen kokeillut." Ron sanoi: "No ihmiset täällä pitävät sinua aggressiivisena. Ihmekös tuo."

Heidi tuli taas nurkan takaa. Hän otti naulakosta pannan ja istuutui Mikeyn oven viereen. Hän avasi oven ja ojensi pantaa Mikeylle. Mikey haisteli kummallisen näköistä esinettä. Se haisee ihan nahalta. Mutta siinä on myös jotakin muuta. Heidi sanoi: "Eräs perhe on kiinnostunut sinusta. Minun tehtäväni on kouluttaa sinusta heille sopiva lemmikki."

Heidi otti pannan molempiin käsiinsä. Hän pujotti sen Mikeyn kaulalle. Pannassa luki jotakin. Heidi sanoi: "Nimesi on nyt 'Lucky'. Se tarkoittaa onnea. Toivottavasti sinulla on nyt vähän onnea elämässäsi."

Elikäs Se oli nyt siinä. Olen lähiaikoina kirjoittanut vain kännykällä, joten olen pahoillani, jos nämä ovat olleet liian lyhyitä.   mutta kiva jos tykkäätte.

Ps. Pidän todella paljon teidän muiden tarinoista. On kiva oottaa jotain muuta kuin kommentteja. Jokainen meistä kirjoittaa omalla tyylillään ja on tosi kiva lukea niitä. 

TMNTfani! kirjoitti:Oli kulunut jo kolme päivää tappelusta. Mikey torkkui omassa pikku häkissään. Hänen haavansa olivat jo alkaneet parantua. Hoitajat olivat tulleet päivittäin katsomassa häntä. Tämä koiran elämä on tylsää. Ei mitään jännitystä. No jos sellaista ei ole, niin tehdään sellaista.

Mikey nousi seisomaan ja yritti saada lukon auki. Hän sai muutaman kyntensä ulos isoista raoista. Lukko oli helppo saada ulkoa auki, mutta ei sisältä. Sinnikkäästi Mikey kuitenkin jatkoi yritystä. Pian lukko napsahti auki. Mikey työnsi oven auki ja astui ulos. No niin, nyt vain pitää päästä pois täältä.

Mikey meni läheisen oven eteen. Hän nousi takajaloilleen ja yritti saada oven auki. Se ei kuitenkaan onnistunut. "Äh, Se on lukossa." Mikey laskeutui taas kaikille jaloilleen. Mikey katsoi häkkien suuntaan. Avonaisen häkin vieressä oli tutun näköinen saksanpaimenkoira. Mikey meni sen lähelle. Ron makasi tyytyväisenä vilttien päällä.

Mikey sanoi: "Hei Ron, herää." Ron kiemurteli vähän. Sitten hän nosti päänsä ja sanoi: "Ai hei. Nähtävästi me kummatkin selvisimme." Mikey sanoi: "Senkin kaaliaivo. En minä vähästä kuole." Ron naurahti. "Niin kai sitten. Mutta miten pääsit ulos?" Mikey sanoi: "En itsekään kyllä tiedä." Ron sanoi: "Tomppeli."

Mikey kysyi: "Tiedätkö, miten pääsen pois täältä? Olen ollut täällä aika kauan." Ron sanoi: "No tuo on pääsisään käynti. Muut ovet johtavat jonnekin muualle. Mutta tuo ovikin on aina lukossa." Mikey sanoi: "Hemmetti soikoon. En pääse ulos täältä."

Sitten ovi avautui ja sisälle asteli tuttu nainen. Nainen sanoi: "Mitä sinä täällä ulkona teet?" Mikey sanoi: "Miten niin ulkona?" Nainen sulki oven. Hän laski laukkunsa ja asteli Mikeyn luokse. Hän otti Mikeyn turkista hennon otteen ja kuljetti hänet takaisin häkkiin. Nainen laittoi oven kiinni, nosti laukkunsa ja käveli pois. Mikey kysyi: "Kuka hän on?" Ron sanoi: "Ai Heidi vai? Hän on erittäin mukava nainen ja erikoistunut aggressiivisten koirien kouluttamiseen."

Mikey sanoi: "Ja minuako sanotaan aggressiiviseksi? Odotas kun näet Raphin. Sano vain kissa niin hän on perässäsi. Usko pois vain, olen kokeillut." Ron sanoi: "No ihmiset täällä pitävät sinua aggressiivisena. Ihmekös tuo."

Heidi tuli taas nurkan takaa. Hän otti naulakosta pannan ja istuutui Mikeyn oven viereen. Hän avasi oven ja ojensi pantaa Mikeylle. Mikey haisteli kummallisen näköistä esinettä. Se haisee ihan nahalta. Mutta siinä on myös jotakin muuta. Heidi sanoi: "Eräs perhe on kiinnostunut sinusta. Minun tehtäväni on kouluttaa sinusta heille sopiva lemmikki."

Heidi otti pannan molempiin käsiinsä. Hän pujotti sen Mikeyn kaulalle. Pannassa luki jotakin. Heidi sanoi: "Nimesi on nyt 'Lucky'. Se tarkoittaa onnea. Toivottavasti sinulla on nyt vähän onnea elämässäsi."

Elikäs Se oli nyt siinä. Olen lähiaikoina kirjoittanut vain kännykällä, joten olen pahoillani, jos nämä ovat olleet liian lyhyitä.   mutta kiva jos tykkäätte.

Ps. Pidän todella paljon teidän muiden tarinoista. On kiva oottaa jotain muuta kuin kommentteja. Jokainen meistä kirjoittaa omalla tyylillään ja on tosi kiva lukea niitä. 

Wäää pian jatkoo D:

Purplecat702 kirjoitti:

TMNTfani! kirjoitti:Oli kulunut jo kolme päivää tappelusta. Mikey torkkui omassa pikku häkissään. Hänen haavansa olivat jo alkaneet parantua. Hoitajat olivat tulleet päivittäin katsomassa häntä. Tämä koiran elämä on tylsää. Ei mitään jännitystä. No jos sellaista ei ole, niin tehdään sellaista.

Mikey nousi seisomaan ja yritti saada lukon auki. Hän sai muutaman kyntensä ulos isoista raoista. Lukko oli helppo saada ulkoa auki, mutta ei sisältä. Sinnikkäästi Mikey kuitenkin jatkoi yritystä. Pian lukko napsahti auki. Mikey työnsi oven auki ja astui ulos. No niin, nyt vain pitää päästä pois täältä.

Mikey meni läheisen oven eteen. Hän nousi takajaloilleen ja yritti saada oven auki. Se ei kuitenkaan onnistunut. "Äh, Se on lukossa." Mikey laskeutui taas kaikille jaloilleen. Mikey katsoi häkkien suuntaan. Avonaisen häkin vieressä oli tutun näköinen saksanpaimenkoira. Mikey meni sen lähelle. Ron makasi tyytyväisenä vilttien päällä.

Mikey sanoi: "Hei Ron, herää." Ron kiemurteli vähän. Sitten hän nosti päänsä ja sanoi: "Ai hei. Nähtävästi me kummatkin selvisimme." Mikey sanoi: "Senkin kaaliaivo. En minä vähästä kuole." Ron naurahti. "Niin kai sitten. Mutta miten pääsit ulos?" Mikey sanoi: "En itsekään kyllä tiedä." Ron sanoi: "Tomppeli."

Mikey kysyi: "Tiedätkö, miten pääsen pois täältä? Olen ollut täällä aika kauan." Ron sanoi: "No tuo on pääsisään käynti. Muut ovet johtavat jonnekin muualle. Mutta tuo ovikin on aina lukossa." Mikey sanoi: "Hemmetti soikoon. En pääse ulos täältä."

Sitten ovi avautui ja sisälle asteli tuttu nainen. Nainen sanoi: "Mitä sinä täällä ulkona teet?" Mikey sanoi: "Miten niin ulkona?" Nainen sulki oven. Hän laski laukkunsa ja asteli Mikeyn luokse. Hän otti Mikeyn turkista hennon otteen ja kuljetti hänet takaisin häkkiin. Nainen laittoi oven kiinni, nosti laukkunsa ja käveli pois. Mikey kysyi: "Kuka hän on?" Ron sanoi: "Ai Heidi vai? Hän on erittäin mukava nainen ja erikoistunut aggressiivisten koirien kouluttamiseen."

Mikey sanoi: "Ja minuako sanotaan aggressiiviseksi? Odotas kun näet Raphin. Sano vain kissa niin hän on perässäsi. Usko pois vain, olen kokeillut." Ron sanoi: "No ihmiset täällä pitävät sinua aggressiivisena. Ihmekös tuo."

Heidi tuli taas nurkan takaa. Hän otti naulakosta pannan ja istuutui Mikeyn oven viereen. Hän avasi oven ja ojensi pantaa Mikeylle. Mikey haisteli kummallisen näköistä esinettä. Se haisee ihan nahalta. Mutta siinä on myös jotakin muuta. Heidi sanoi: "Eräs perhe on kiinnostunut sinusta. Minun tehtäväni on kouluttaa sinusta heille sopiva lemmikki."

Heidi otti pannan molempiin käsiinsä. Hän pujotti sen Mikeyn kaulalle. Pannassa luki jotakin. Heidi sanoi: "Nimesi on nyt 'Lucky'. Se tarkoittaa onnea. Toivottavasti sinulla on nyt vähän onnea elämässäsi."

Elikäs Se oli nyt siinä. Olen lähiaikoina kirjoittanut vain kännykällä, joten olen pahoillani, jos nämä ovat olleet liian lyhyitä.   mutta kiva jos tykkäätte.

Ps. Pidän todella paljon teidän muiden tarinoista. On kiva oottaa jotain muuta kuin kommentteja. Jokainen meistä kirjoittaa omalla tyylillään ja on tosi kiva lukea niitä. 

Wäää pian jatkoo D:

kirjoitan niin pian kuin vain suinkin.

TMNTfani! kirjoitti:

Purplecat702 kirjoitti:

TMNTfani! kirjoitti:Oli kulunut jo kolme päivää tappelusta. Mikey torkkui omassa pikku häkissään. Hänen haavansa olivat jo alkaneet parantua. Hoitajat olivat tulleet päivittäin katsomassa häntä. Tämä koiran elämä on tylsää. Ei mitään jännitystä. No jos sellaista ei ole, niin tehdään sellaista.

Mikey nousi seisomaan ja yritti saada lukon auki. Hän sai muutaman kyntensä ulos isoista raoista. Lukko oli helppo saada ulkoa auki, mutta ei sisältä. Sinnikkäästi Mikey kuitenkin jatkoi yritystä. Pian lukko napsahti auki. Mikey työnsi oven auki ja astui ulos. No niin, nyt vain pitää päästä pois täältä.

Mikey meni läheisen oven eteen. Hän nousi takajaloilleen ja yritti saada oven auki. Se ei kuitenkaan onnistunut. "Äh, Se on lukossa." Mikey laskeutui taas kaikille jaloilleen. Mikey katsoi häkkien suuntaan. Avonaisen häkin vieressä oli tutun näköinen saksanpaimenkoira. Mikey meni sen lähelle. Ron makasi tyytyväisenä vilttien päällä.

Mikey sanoi: "Hei Ron, herää." Ron kiemurteli vähän. Sitten hän nosti päänsä ja sanoi: "Ai hei. Nähtävästi me kummatkin selvisimme." Mikey sanoi: "Senkin kaaliaivo. En minä vähästä kuole." Ron naurahti. "Niin kai sitten. Mutta miten pääsit ulos?" Mikey sanoi: "En itsekään kyllä tiedä." Ron sanoi: "Tomppeli."

Mikey kysyi: "Tiedätkö, miten pääsen pois täältä? Olen ollut täällä aika kauan." Ron sanoi: "No tuo on pääsisään käynti. Muut ovet johtavat jonnekin muualle. Mutta tuo ovikin on aina lukossa." Mikey sanoi: "Hemmetti soikoon. En pääse ulos täältä."

Sitten ovi avautui ja sisälle asteli tuttu nainen. Nainen sanoi: "Mitä sinä täällä ulkona teet?" Mikey sanoi: "Miten niin ulkona?" Nainen sulki oven. Hän laski laukkunsa ja asteli Mikeyn luokse. Hän otti Mikeyn turkista hennon otteen ja kuljetti hänet takaisin häkkiin. Nainen laittoi oven kiinni, nosti laukkunsa ja käveli pois. Mikey kysyi: "Kuka hän on?" Ron sanoi: "Ai Heidi vai? Hän on erittäin mukava nainen ja erikoistunut aggressiivisten koirien kouluttamiseen."

Mikey sanoi: "Ja minuako sanotaan aggressiiviseksi? Odotas kun näet Raphin. Sano vain kissa niin hän on perässäsi. Usko pois vain, olen kokeillut." Ron sanoi: "No ihmiset täällä pitävät sinua aggressiivisena. Ihmekös tuo."

Heidi tuli taas nurkan takaa. Hän otti naulakosta pannan ja istuutui Mikeyn oven viereen. Hän avasi oven ja ojensi pantaa Mikeylle. Mikey haisteli kummallisen näköistä esinettä. Se haisee ihan nahalta. Mutta siinä on myös jotakin muuta. Heidi sanoi: "Eräs perhe on kiinnostunut sinusta. Minun tehtäväni on kouluttaa sinusta heille sopiva lemmikki."

Heidi otti pannan molempiin käsiinsä. Hän pujotti sen Mikeyn kaulalle. Pannassa luki jotakin. Heidi sanoi: "Nimesi on nyt 'Lucky'. Se tarkoittaa onnea. Toivottavasti sinulla on nyt vähän onnea elämässäsi."

Elikäs Se oli nyt siinä. Olen lähiaikoina kirjoittanut vain kännykällä, joten olen pahoillani, jos nämä ovat olleet liian lyhyitä.   mutta kiva jos tykkäätte.

Ps. Pidän todella paljon teidän muiden tarinoista. On kiva oottaa jotain muuta kuin kommentteja. Jokainen meistä kirjoittaa omalla tyylillään ja on tosi kiva lukea niitä. 

Wäää pian jatkoo D:

kirjoitan niin pian kuin vain suinkin.

Tää sun tarinas on tosi kiva. Oon katsonu jonkin verran eläinpoliisisarjoja ja tiedän kenneli hommat  

Jatkoa seuraa  
Pojat katsoivat toisiaan ja sitten Samuraita. Myös Samurai näytti yllättyneeltä.
- Mutta miksi? Mitä hän minusta haluaa? hän kysyi.
Splinter huokaisi:
- Minun on parasta kertoa teille koko tarina. Minä ja Silppuri olemme aikoinaan opiskelleet taikuutta Utromianien suojeluksessa. Heidän taikuutensa on tarkoitettu puolustamaan valoa mutta Silppuri janosi valtaa ja pimeyttä. Eräänä iltana onnistuin samaan hänet kiinni havittelemasta feeniksin tulta.
- Feeniksin tulta!? pojat huudahtivat yhteen ääneen.
Splinter nyökkäsi:
- Niin juuri. Voimaa joka valitsee yleensä itse kantajansa. Jouduin taisteluun Silppurin kanssa jolloin lasipallo jossa tuli oli hajosi ja energia katosi ilmaan. Koska energia valitsee itse kantajansa uskon että se on valinnut Samurain kantajakseen. Feeniksin tuli on siitä erikoinen voima että jos sen osaa hallita voi pelastaa henkiä mutta jos sitä ei hallitse se polttaa kantajansa tuhkaksi.
Samurai näytti pelästyneeltä ja nielaisi. Don laski kätensä rauhoittavasti Samurain olalle.
- Älä huoli mestari. Me suojelemme häntä, Leo sanoi.
Splinter kumarsi hieman ja samoin tekivät pojat. Sitten hologrammi katsoi takaisin ketjuun. Samurai näytti yhä hiukan pelästyneeltä.
Samaan aikaan Silppurin linnoituksessa Mandy nousi ylös portaita valtaistuinsaliin. Hän oli hieman yllättyneen näköinen.
- En ymmärrä tätä. Olen käyttänyt kaikki uhkailu-ja kidutuskikkoja eikä hän vieläkään avaa suutaan, Mandy sanoi.
- Oletko sanonut että tapamme hänet jos hän ei puhu? Silppuri kysyi.
- Kyllä vaan ja hän on sanoi että kuolee mieluummin kuin pettää Utromianit, Mandy sanoi.
- Hän on kova luu, Silppuri mutisi ja mietti hetken.
Sitten hän keksi.
- Hae poika tänne. Luulen tietäväni miten sen vanhan tietäjän saa puhumaan, Silppuri sanoi virnistäen.
Mandy nyökkäsi ja kumarsi. Hetken päästä Splinterin tyrmän eteen ilmestyi Silppuri. Splinter nosti katseensa lattiasta ja katsoi Silppuria tuskaisesti irvistäen. Mandyn jättämät ruoskan iskut ja veitsellä tekemät pienet viillot tekivät kipeää. Silppuri virnisti ilkeästi.
- Utromianit ovat ehkä sinusta magian mestareita ja valon lähettiläitä. Minulle he ovat eivät ole mitään. Voin vain kostaa heille voimieni riiston. Ja sinä autat minua, hän sanoi.
- Kuolen mieluummin, Splinter sähähti.
- Kohta huomaat ettet voi muuta, Silppuri sanoi kun Mandy ja Hunni tulivat alas portaita mukanaan Raph.
Splinter näytti kauhistuneelta.
Kommentia saa pistää  

Ninjatar kirjoitti:Jatkoa seuraa  
Pojat katsoivat toisiaan ja sitten Samuraita. Myös Samurai näytti yllättyneeltä.
- Mutta miksi? Mitä hän minusta haluaa? hän kysyi.
Splinter huokaisi:
- Minun on parasta kertoa teille koko tarina. Minä ja Silppuri olemme aikoinaan opiskelleet taikuutta Utromianien suojeluksessa. Heidän taikuutensa on tarkoitettu puolustamaan valoa mutta Silppuri janosi valtaa ja pimeyttä. Eräänä iltana onnistuin samaan hänet kiinni havittelemasta feeniksin tulta.
- Feeniksin tulta!? pojat huudahtivat yhteen ääneen.
Splinter nyökkäsi:
- Niin juuri. Voimaa joka valitsee yleensä itse kantajansa. Jouduin taisteluun Silppurin kanssa jolloin lasipallo jossa tuli oli hajosi ja energia katosi ilmaan. Koska energia valitsee itse kantajansa uskon että se on valinnut Samurain kantajakseen. Feeniksin tuli on siitä erikoinen voima että jos sen osaa hallita voi pelastaa henkiä mutta jos sitä ei hallitse se polttaa kantajansa tuhkaksi.
Samurai näytti pelästyneeltä ja nielaisi. Don laski kätensä rauhoittavasti Samurain olalle.
- Älä huoli mestari. Me suojelemme häntä, Leo sanoi.
Splinter kumarsi hieman ja samoin tekivät pojat. Sitten hologrammi katsoi takaisin ketjuun. Samurai näytti yhä hiukan pelästyneeltä.
Samaan aikaan Silppurin linnoituksessa Mandy nousi ylös portaita valtaistuinsaliin. Hän oli hieman yllättyneen näköinen.
- En ymmärrä tätä. Olen käyttänyt kaikki uhkailu-ja kidutuskikkoja eikä hän vieläkään avaa suutaan, Mandy sanoi.
- Oletko sanonut että tapamme hänet jos hän ei puhu? Silppuri kysyi.
- Kyllä vaan ja hän on sanoi että kuolee mieluummin kuin pettää Utromianit, Mandy sanoi.
- Hän on kova luu, Silppuri mutisi ja mietti hetken.
Sitten hän keksi.
- Hae poika tänne. Luulen tietäväni miten sen vanhan tietäjän saa puhumaan, Silppuri sanoi virnistäen.
Mandy nyökkäsi ja kumarsi. Hetken päästä Splinterin tyrmän eteen ilmestyi Silppuri. Splinter nosti katseensa lattiasta ja katsoi Silppuria tuskaisesti irvistäen. Mandyn jättämät ruoskan iskut ja veitsellä tekemät pienet viillot tekivät kipeää. Silppuri virnisti ilkeästi.
- Utromianit ovat ehkä sinusta magian mestareita ja valon lähettiläitä. Minulle he ovat eivät ole mitään. Voin vain kostaa heille voimieni riiston. Ja sinä autat minua, hän sanoi.
- Kuolen mieluummin, Splinter sähähti.
- Kohta huomaat ettet voi muuta, Silppuri sanoi kun Mandy ja Hunni tulivat alas portaita mukanaan Raph.
Splinter näytti kauhistuneelta.
Kommentia saa pistää  

Nyt tapahtuu jotain karmivaa.   

"Enkä anna. Jos olisin teille tärkeä, te olisitte tulleet jo kauan aikaa sitten." Don puuskahti eikä enää luonut katsekontaktia veljeensä. Mikey yritti katsoa häntä silmiin, mutta hän vain käänsi katseena pois.
"Olit siis... Jo kauan hereillä?" Mikey kysyi. Tihkusade yltyi rankkasateeksi. Don mietti hetken vastaustaan. Hän ei halunnut valehdella.
"Niinkin voi sanoa" Mikey asteli katonreunalle, varoen, ettei liukastu.
"Tule. Mennään kotiin. Minä autan sinua" hän sanoi ja hymyili ystävällisesti. Don katsahti synkästi veljeensä.
"En tarvitse apua" hän sanoi, ja tiesi valehtelevansa. Mikey seurasi, miten Don loikkasi ylimmälle parvekkeelle. Hän älähti, kun vääntynyt jalka osui maahan. Mikey vilkaisi taivasta. Tummat pilvet olivat peittäneet sen. Hänen turkkinsa tuntui litimärältä. Mikey hyppäsi veljensä viereen, joka hieman epävarmana tasapainoili kaiteella. Sade oli tehnyt kaiteet liukkaaksi, ja Mikeynkin oli vaikea taiteilla alas. Donin onnistui loikkaamaan alimmalta parvekkeenkaiteelta maahan, ilman että takajalka osui kivuliaasti maahan.

"Don! Mitä takajalallesi on tapahtunut?" Leo huudahti kun Don asteli kotikujalle. Mikey seurasi häntä.
"Etkö näe? Se vääntyi - Entä siitä?" Don tiuskaisi tylysti. Leo otti muutaman askeleen taaksepäin. Don oli.. Muuttunut.
"Haluatko että autan?" Leo kysyi. Donin silmissä välähti viha.
"En halua! Miksi luulet että haluan apua?! Näytänkö heikolta? Näytänkö jotenkin apua tarvitsevalta?" Don karjaisi ja paljasti kyntensä. Raph laahusti esiin.
"Rauha, veli. Leo vain esitti kysymyksen. Ei siitä tarvitse hermostua" hän sanoi ja hymyili viileästi. Don varoi takajalkaansa, ja loikkasi Raphin eteen. Hän sähähti, ja viilsi kynsillään Raphin kasvoihin haavan.
"Sinä olet aina pilkannut minua siitä, etten osaa saalistaa, tai taistella! Nyt saat sitten lisää pilkkaamisen aihetta! En edes osaa kiivetä katolle! Toivottavasti olet onnellinen" Don sähisi, ja nilkutti varjoihin. Raph horjahti, ei haavan takia, vaan sen, ettei voinut uskoa kuulemaansa. Leo oli menossa Donin perään, mutta valkea käpälä esti.
"Tikku?" Leo älähti, kun säikähti yllättäen paikalle tullutta valkeaa kissaa.
"Minä puhun hänelle." Tikku sanoi.

Casey kallisti päätään. Hän sanoi: "Mutta isä, eikös nekin ole täällä myrkyllisiä?" Thunderwolf sanoi: "Niin ovatkin, mutta niistä saa loistavaa vastalääkettä joihinkin myrkkyihin. Mutta vain, jos sen tekee oikein." Casey kysyi: "Mitä sitten käy, jos se menee väärin?" Thunderwolf vastasi: "Jotain todella hirveää."

Thunderwolf sanoi takanaan olevalle Silverille: "Silver, tuo lumpeenjuuret." Silver hyppäsi pystyyn ja sanoi: "Mielelläni!" Hän katosi yhteen neljästä luolasta. Casey katsoi Silverin käytöstä ymmällään. "Mikä häntä vaivaa? Ei hän ennen ole tuollainen ollut." Thunderwolf kohautti olkapäitään. Hän sanoi: "Enpä tiedä. Normaalisti hän kieltäytyy hakemasta jotain."

Silver saapui luolasta. Hän sanoi: "Tarvitaanko mitään muuta? Voin hakea." Thunderwolf sanoi: "Ota mukaan vielä vähän apilaa." Silver sanoi: "Selvä!" Sitten hän katosi taas luolaan. "Nyt hänessä on jotain pahasti vialla." Thunderwolf nousi ja sanoi: "Ota ystäväsi. Viedään se kauemmas täältä."

Casey tarttui Raphin niskasta ja raahasi hänet syvemmälle luolaan. Hän irrotti otteensa lähellä luolia. Silver saapui samaan aikaan luolasta raahaten suurta lehteä, jonka päällä oli kasa juuria ja apiloita. Hän laski ne Thunderwolfin eteen. Silver sanoi: "Siinä." hän siirtyi muualle katsomaan.

Thunderwolf sekoitti juuret ja apilat yhdeksi kasaksi. Sitten hän veti lehden pienen putouksen luo. Katosta tippui vettä vähän. Thundetwolf asetti lehden putouksen alle ja antoi veden kastella juuret ja apilat. Sitten hän otti pienen kiven suuhunsa ja laski sen yrttien päälle. Sitten hän alkoi pyörittää sillä marät juuret ja apilat hajalle. Hetken pyörittelyn jälkeen hän otti lehden pois veden alta.

Thunderwolf siirtyi taas Raphin luokse. Hän poisti piikkkipallon hänen niskastaan ja siveli siihen kohtaan lumpeenjuuri ja apilatahnan. Sitten hän sanoi: "Nyt pitää vain antaa kohtalon päättää. Voisiko jompikumpi vahtia häntä. Casey aukaisi suunsa suostuakseen, mutta Silver ehti sanoa: "Minä voin tehdä se."

Päätin kirjoittaa lyhyen tarinan, joka ei liity aijempaan tarinaani mitenkään. Tässä siis kaikki on Donin näkökulmasta (Ofc X3) Hahmot ovat jälleen kissoja. :3

Tuijotin nuorempaa veljeäni silmiin. Niistä heijastuivat tuska, ja suru. Tunsin itsekin samoin. Perheemme hajoaminen. En voinut uskoa että oikeasti niin tapahtuisi. Jos.. Jos emme olisi joutuneet väijytykseen, Leo olisi ehkä yhä elossa.. Mutta kohtaloa ei voinut välttää. Tiesin sen hyvin. En olisi kuitenkaan uskonut, että joutusin eroamaan veljestäni niin pian. Raph taas... Miksi hänen täytyi jättää meidät? Miksi hän lähti pois? Miksei hän jäänyt luoksemme? Meitä oli enää kaksi. Kaksi nuorinta veljeä.
"Mennäänkö...?" Mikeyn ääni palautti minut todellisuuteen. Nyökkäsin nopeasti. Nousin, ja vilkaisin taakseni, kuin olisin odottanut näkeväni takanani kodin.. Kodin jota ei kuitenkaan enää ollut. Pesät olivat hajalla ja rikkinäisiä, kaikki joka teki paikasta kodin oli poissa. Ilmassa leijui vielä heikko Raphin tuoksu. Hän oli lähtenyt 2 viikkoa sitten. Yritin pitää meidät elossa, minut ja Mikeyn. Ruoka oli vähissä. Talvi oli tulossa. Kävelin Mikeyn vierellä, kohti Leon hautaa. Viimeinen kerta, kun kävisin siellä. Sillä tämä paikka, tämä jossa olin elänyt kokoikäni, oli menettänyt sen, joka teki siitä kauniin. Nyt se enää loi surumielisiä muistoja. Muistoja jotka halusin takaisin. Minun täytyi kuitenkin olla vahva. Minun täytyi huolehtia Mikeystä. Hän oli vielä nuori, ja kokematon. Vilkaisin Mikeytä. Hän selvästikkin pidätteli itkua. Kahden isoveljen menetys ei ole helppoa. Ei kenellekkään. Mikey ynähti hiljaa. Tämän poskea pitkin vieri kyynel, jota hän oli yrittänyt estellä. Sipaisin kyyneleen pois hännälläni.
"Kaikki järjestyy" sanoin, vaikken ollut varma, puhuinko totta. Kun saavuimme Leon haudalle, mieleni valtasi kauhea suru. Aina niin kiltti, lempeä ja huolehtivainen isoveli oli... Poissa. Sitä oli niin vaikea käsittää. Etten enää ikinä tapaisi häntä, tai nauraisi hänen kanssaan. Haudan päällä lepäsi hänen sininen huivinsa. Huivin päällä oli kivi, ettei tuuli veisi sitä. Pysähdyin haudan eteen.
"Nukutaan tässä yön yli." sanoin hiljaa, koska pelkäsin purskahtavani itkuun. Asetuin makuulle, ja Mikey asettui ihan minun viereeni. Hän painoi päänsä selkäni päälle, ja nyyhkäisi:
"Minulla on niin ikävä Leota, ja Raphia." Olin hetken hiljaa.
"Niin minullakin" vastasin lopulta, ja suljin silmäni. Ylitsemme kulki tuulenpuuska, joka toi kylmiä väreitä. Yöstä olisi tulossa kylmä.

Kun avasin silmäni, tajusin, että minulla oli jäätävän kylmä. Yön aikana oli satanut lunta. Nousin ylös, ja ravistin turkistani lumet pois.
"Mikey!" huudahdin. Hän tärisi kylmyydestä. Mikey avasi suunsa sanoakseen jotain, muttei pystynyt. Hän ei kestäisi enää pitkään, ellei häntä saisi lämpimäksi.
"Mikey! Et saa luovuttaa!" huudahdin. Tönäisin Mikeytä kuonollani.
"Don... En halua kuolla..." Mikey naukaisi käheällä äänellä. Kyyneleet valuivat poskiani pitkin. En halunnut luopua viimeisestä veljestäni.
"Et sinä kuole.. Lupaan sen.." ynähdin. Nostin Mikeyn selkääni. Taivaalta tuprutti edelleen lunta. Lähdin tarpomaan lumessa, toivoen että löytäisin jonkun suojan.
"Don...?" Mikey naukaisi hiljaa, ja voimattomasti. Vilkaisin häntä sivusilmällä.
"Niin, Mikey?" kysyin, ja yritin pitää ääneni rauhallisena.
"Jos kuolen, menenkö sinne, missä Leokin on, vai jäänkö minä yksin?" hän kysyi. Kysymys riipaisi sisintäni.
"Varmasti sinne missä Leo on - Et koskaan jää yksin. Mutta älä vielä puhu tuollaisia, sillä minä suojelen sinua" sanoin lempeällä äänellä. Mikey hymyili hieman, ja sulki silmänsä.
"Niin... Sinä oletkin.. Paras isoveli.." hän naukaisi.
"Mikey!" huudahdin ja pysähdyin. Laskin hänet maahan, ja huomasin kauhukseni, että hänen turkkinsa oli jäätävänkylmä.
"Mikey! Et saa kuolla!" huusin ja jäin odottamaan vastausta, mutta turhaan. Hänen hengityksensä oli jo pysähtynyt. Hänen viimeiset sanansa... En ollut pystynyt suojelemaan häntä kuolemalta. Aloin hiljaa nyyhkyttää. Olin yksin, julmassa maailmassa. Mikey oli hymyillen jättänyt maailman. Hän oli viimeisillä hetkilläänkin uskonut minun suojelevan häntä. Ja minä epäonnistuin. Hitaasti minä käännyin, ja jätin hänen ruumiinsa hankeen. Minun olisi pitänyt haudata se, mutten voinut. En halunnut haudata häntä lumeen. Jatkoin matkaani. Yksin.

Tarvoin eteenpäin, tietämättä minne olin menossa. Minua palelsi, mutten aikonut pysähtyä. En kyennyt lopettamaan itkua, surin niin paljon pienen veljeni kuolemaa. Se synnytti suurta tuskaa, joka velloi sisimmässäni.
"Miksi? Miksi sinä teet näin meille? Miksi viet meidät yksikerrallaan?" huusin taivaalle. En ollut varma, oliko Raph enää elossa. Minulla oli omat epäillykseni. Hän oli tappelupukari, joka helposti joutui vaikeuksiin. Saavuin järven rannalle. Järvi oli jäätynyt, mutta jää ei ollut paksua. Minun oli päästävä kuitenkin järven ylitse. Astuin jäälle, varoivaisesti. Jää oli liukasta, mikä teki etenemisestä vaikeaa, varsinkin kun piti liikkua todella varovaisesti. Etenin varovaisesti eteenpäin, kokoajan peläten, että jää rikkoutuu. Kuului pahaenteinen raksahdus. Turkkini pörhistyi. Kuului toinen raksahdus. Pysähdyin. Huomasin, että ympärilläni jää halkeili pahaenteisesti. Sitten jää rikkoutui kokonaan. Kiljaisin tipahtaessani jääkylmään veteen. Se oli niin kylmää, etten kyennyt uimaan. Hetken aikaa onnistuin pysymään pinnallla, mutta sitten voimani loppuivat. En jaksanut enää taistella, kun taivas tuntui janoavan henkeäni. Painuin pinnan alle. Tunsin vajoavani pohjaan. Minut valtasi helpotuksen tunne. Kaikki suru, ja tuska olivat poissa. suljin silmäni, ja päästin irti elämästä. Neljän veljeksen taru.. Oli nyt enää pelkkää tarua.

Saa pistää kommenttia ^^

Purplecat702 kirjoitti:Päätin kirjoittaa lyhyen tarinan, joka ei liity aijempaan tarinaani mitenkään. Tässä siis kaikki on Donin näkökulmasta (Ofc X3) Hahmot ovat jälleen kissoja. :3

Tuijotin nuorempaa veljeäni silmiin. Niistä heijastuivat tuska, ja suru. Tunsin itsekin samoin. Perheemme hajoaminen. En voinut uskoa että oikeasti niin tapahtuisi. Jos.. Jos emme olisi joutuneet väijytykseen, Leo olisi ehkä yhä elossa.. Mutta kohtaloa ei voinut välttää. Tiesin sen hyvin. En olisi kuitenkaan uskonut, että joutusin eroamaan veljestäni niin pian. Raph taas... Miksi hänen täytyi jättää meidät? Miksi hän lähti pois? Miksei hän jäänyt luoksemme? Meitä oli enää kaksi. Kaksi nuorinta veljeä.
"Mennäänkö...?" Mikeyn ääni palautti minut todellisuuteen. Nyökkäsin nopeasti. Nousin, ja vilkaisin taakseni, kuin olisin odottanut näkeväni takanani kodin.. Kodin jota ei kuitenkaan enää ollut. Pesät olivat hajalla ja rikkinäisiä, kaikki joka teki paikasta kodin oli poissa. Ilmassa leijui vielä heikko Raphin tuoksu. Hän oli lähtenyt 2 viikkoa sitten. Yritin pitää meidät elossa, minut ja Mikeyn. Ruoka oli vähissä. Talvi oli tulossa. Kävelin Mikeyn vierellä, kohti Leon hautaa. Viimeinen kerta, kun kävisin siellä. Sillä tämä paikka, tämä jossa olin elänyt kokoikäni, oli menettänyt sen, joka teki siitä kauniin. Nyt se enää loi surumielisiä muistoja. Muistoja jotka halusin takaisin. Minun täytyi kuitenkin olla vahva. Minun täytyi huolehtia Mikeystä. Hän oli vielä nuori, ja kokematon. Vilkaisin Mikeytä. Hän selvästikkin pidätteli itkua. Kahden isoveljen menetys ei ole helppoa. Ei kenellekkään. Mikey ynähti hiljaa. Tämän poskea pitkin vieri kyynel, jota hän oli yrittänyt estellä. Sipaisin kyyneleen pois hännälläni.
"Kaikki järjestyy" sanoin, vaikken ollut varma, puhuinko totta. Kun saavuimme Leon haudalle, mieleni valtasi kauhea suru. Aina niin kiltti, lempeä ja huolehtivainen isoveli oli... Poissa. Sitä oli niin vaikea käsittää. Etten enää ikinä tapaisi häntä, tai nauraisi hänen kanssaan. Haudan päällä lepäsi hänen sininen huivinsa. Huivin päällä oli kivi, ettei tuuli veisi sitä. Pysähdyin haudan eteen.
"Nukutaan tässä yön yli." sanoin hiljaa, koska pelkäsin purskahtavani itkuun. Asetuin makuulle, ja Mikey asettui ihan minun viereeni. Hän painoi päänsä selkäni päälle, ja nyyhkäisi:
"Minulla on niin ikävä Leota, ja Raphia." Olin hetken hiljaa.
"Niin minullakin" vastasin lopulta, ja suljin silmäni. Ylitsemme kulki tuulenpuuska, joka toi kylmiä väreitä. Yöstä olisi tulossa kylmä.

Kun avasin silmäni, tajusin, että minulla oli jäätävän kylmä. Yön aikana oli satanut lunta. Nousin ylös, ja ravistin turkistani lumet pois.
"Mikey!" huudahdin. Hän tärisi kylmyydestä. Mikey avasi suunsa sanoakseen jotain, muttei pystynyt. Hän ei kestäisi enää pitkään, ellei häntä saisi lämpimäksi.
"Mikey! Et saa luovuttaa!" huudahdin. Tönäisin Mikeytä kuonollani.
"Don... En halua kuolla..." Mikey naukaisi käheällä äänellä. Kyyneleet valuivat poskiani pitkin. En halunnut luopua viimeisestä veljestäni.
"Et sinä kuole.. Lupaan sen.." ynähdin. Nostin Mikeyn selkääni. Taivaalta tuprutti edelleen lunta. Lähdin tarpomaan lumessa, toivoen että löytäisin jonkun suojan.
"Don...?" Mikey naukaisi hiljaa, ja voimattomasti. Vilkaisin häntä sivusilmällä.
"Niin, Mikey?" kysyin, ja yritin pitää ääneni rauhallisena.
"Jos kuolen, menenkö sinne, missä Leokin on, vai jäänkö minä yksin?" hän kysyi. Kysymys riipaisi sisintäni.
"Varmasti sinne missä Leo on - Et koskaan jää yksin. Mutta älä vielä puhu tuollaisia, sillä minä suojelen sinua" sanoin lempeällä äänellä. Mikey hymyili hieman, ja sulki silmänsä.
"Niin... Sinä oletkin.. Paras isoveli.." hän naukaisi.
"Mikey!" huudahdin ja pysähdyin. Laskin hänet maahan, ja huomasin kauhukseni, että hänen turkkinsa oli jäätävänkylmä.
"Mikey! Et saa kuolla!" huusin ja jäin odottamaan vastausta, mutta turhaan. Hänen hengityksensä oli jo pysähtynyt. Hänen viimeiset sanansa... En ollut pystynyt suojelemaan häntä kuolemalta. Aloin hiljaa nyyhkyttää. Olin yksin, julmassa maailmassa. Mikey oli hymyillen jättänyt maailman. Hän oli viimeisillä hetkilläänkin uskonut minun suojelevan häntä. Ja minä epäonnistuin. Hitaasti minä käännyin, ja jätin hänen ruumiinsa hankeen. Minun olisi pitänyt haudata se, mutten voinut. En halunnut haudata häntä lumeen. Jatkoin matkaani. Yksin.

Tarvoin eteenpäin, tietämättä minne olin menossa. Minua palelsi, mutten aikonut pysähtyä. En kyennyt lopettamaan itkua, surin niin paljon pienen veljeni kuolemaa. Se synnytti suurta tuskaa, joka velloi sisimmässäni.
"Miksi? Miksi sinä teet näin meille? Miksi viet meidät yksikerrallaan?" huusin taivaalle. En ollut varma, oliko Raph enää elossa. Minulla oli omat epäillykseni. Hän oli tappelupukari, joka helposti joutui vaikeuksiin. Saavuin järven rannalle. Järvi oli jäätynyt, mutta jää ei ollut paksua. Minun oli päästävä kuitenkin järven ylitse. Astuin jäälle, varoivaisesti. Jää oli liukasta, mikä teki etenemisestä vaikeaa, varsinkin kun piti liikkua todella varovaisesti. Etenin varovaisesti eteenpäin, kokoajan peläten, että jää rikkoutuu. Kuului pahaenteinen raksahdus. Turkkini pörhistyi. Kuului toinen raksahdus. Pysähdyin. Huomasin, että ympärilläni jää halkeili pahaenteisesti. Sitten jää rikkoutui kokonaan. Kiljaisin tipahtaessani jääkylmään veteen. Se oli niin kylmää, etten kyennyt uimaan. Hetken aikaa onnistuin pysymään pinnallla, mutta sitten voimani loppuivat. En jaksanut enää taistella, kun taivas tuntui janoavan henkeäni. Painuin pinnan alle. Tunsin vajoavani pohjaan. Minut valtasi helpotuksen tunne. Kaikki suru, ja tuska olivat poissa. suljin silmäni, ja päästin irti elämästä. Neljän veljeksen taru.. Oli nyt enää pelkkää tarua.

Saa pistää kommenttia ^^

Tää oli hirveen surullinen. :\'( Mutta silti tosi hyvä. 
voisin itsekin kirjoittaa tälläsen tänne.

Purplecat702 kirjoitti:"Enkä anna. Jos olisin teille tärkeä, te olisitte tulleet jo kauan aikaa sitten." Don puuskahti eikä enää luonut katsekontaktia veljeensä. Mikey yritti katsoa häntä silmiin, mutta hän vain käänsi katseena pois.
"Olit siis... Jo kauan hereillä?" Mikey kysyi. Tihkusade yltyi rankkasateeksi. Don mietti hetken vastaustaan. Hän ei halunnut valehdella.
"Niinkin voi sanoa" Mikey asteli katonreunalle, varoen, ettei liukastu.
"Tule. Mennään kotiin. Minä autan sinua" hän sanoi ja hymyili ystävällisesti. Don katsahti synkästi veljeensä.
"En tarvitse apua" hän sanoi, ja tiesi valehtelevansa. Mikey seurasi, miten Don loikkasi ylimmälle parvekkeelle. Hän älähti, kun vääntynyt jalka osui maahan. Mikey vilkaisi taivasta. Tummat pilvet olivat peittäneet sen. Hänen turkkinsa tuntui litimärältä. Mikey hyppäsi veljensä viereen, joka hieman epävarmana tasapainoili kaiteella. Sade oli tehnyt kaiteet liukkaaksi, ja Mikeynkin oli vaikea taiteilla alas. Donin onnistui loikkaamaan alimmalta parvekkeenkaiteelta maahan, ilman että takajalka osui kivuliaasti maahan.

"Don! Mitä takajalallesi on tapahtunut?" Leo huudahti kun Don asteli kotikujalle. Mikey seurasi häntä.
"Etkö näe? Se vääntyi - Entä siitä?" Don tiuskaisi tylysti. Leo otti muutaman askeleen taaksepäin. Don oli.. Muuttunut.
"Haluatko että autan?" Leo kysyi. Donin silmissä välähti viha.
"En halua! Miksi luulet että haluan apua?! Näytänkö heikolta? Näytänkö jotenkin apua tarvitsevalta?" Don karjaisi ja paljasti kyntensä. Raph laahusti esiin.
"Rauha, veli. Leo vain esitti kysymyksen. Ei siitä tarvitse hermostua" hän sanoi ja hymyili viileästi. Don varoi takajalkaansa, ja loikkasi Raphin eteen. Hän sähähti, ja viilsi kynsillään Raphin kasvoihin haavan.
"Sinä olet aina pilkannut minua siitä, etten osaa saalistaa, tai taistella! Nyt saat sitten lisää pilkkaamisen aihetta! En edes osaa kiivetä katolle! Toivottavasti olet onnellinen" Don sähisi, ja nilkutti varjoihin. Raph horjahti, ei haavan takia, vaan sen, ettei voinut uskoa kuulemaansa. Leo oli menossa Donin perään, mutta valkea käpälä esti.
"Tikku?" Leo älähti, kun säikähti yllättäen paikalle tullutta valkeaa kissaa.
"Minä puhun hänelle." Tikku sanoi.

Tää on mahtava  

TMNTfani! kirjoitti:Casey kallisti päätään. Hän sanoi: "Mutta isä, eikös nekin ole täällä myrkyllisiä?" Thunderwolf sanoi: "Niin ovatkin, mutta niistä saa loistavaa vastalääkettä joihinkin myrkkyihin. Mutta vain, jos sen tekee oikein." Casey kysyi: "Mitä sitten käy, jos se menee väärin?" Thunderwolf vastasi: "Jotain todella hirveää."

Thunderwolf sanoi takanaan olevalle Silverille: "Silver, tuo lumpeenjuuret." Silver hyppäsi pystyyn ja sanoi: "Mielelläni!" Hän katosi yhteen neljästä luolasta. Casey katsoi Silverin käytöstä ymmällään. "Mikä häntä vaivaa? Ei hän ennen ole tuollainen ollut." Thunderwolf kohautti olkapäitään. Hän sanoi: "Enpä tiedä. Normaalisti hän kieltäytyy hakemasta jotain."

Silver saapui luolasta. Hän sanoi: "Tarvitaanko mitään muuta? Voin hakea." Thunderwolf sanoi: "Ota mukaan vielä vähän apilaa." Silver sanoi: "Selvä!" Sitten hän katosi taas luolaan. "Nyt hänessä on jotain pahasti vialla." Thunderwolf nousi ja sanoi: "Ota ystäväsi. Viedään se kauemmas täältä."

Casey tarttui Raphin niskasta ja raahasi hänet syvemmälle luolaan. Hän irrotti otteensa lähellä luolia. Silver saapui samaan aikaan luolasta raahaten suurta lehteä, jonka päällä oli kasa juuria ja apiloita. Hän laski ne Thunderwolfin eteen. Silver sanoi: "Siinä." hän siirtyi muualle katsomaan.

Thunderwolf sekoitti juuret ja apilat yhdeksi kasaksi. Sitten hän veti lehden pienen putouksen luo. Katosta tippui vettä vähän. Thundetwolf asetti lehden putouksen alle ja antoi veden kastella juuret ja apilat. Sitten hän otti pienen kiven suuhunsa ja laski sen yrttien päälle. Sitten hän alkoi pyörittää sillä marät juuret ja apilat hajalle. Hetken pyörittelyn jälkeen hän otti lehden pois veden alta.

Thunderwolf siirtyi taas Raphin luokse. Hän poisti piikkkipallon hänen niskastaan ja siveli siihen kohtaan lumpeenjuuri ja apilatahnan. Sitten hän sanoi: "Nyt pitää vain antaa kohtalon päättää. Voisiko jompikumpi vahtia häntä. Casey aukaisi suunsa suostuakseen, mutta Silver ehti sanoa: "Minä voin tehdä se."

Tää on vielä mahtavampi  

TMNTfani! kirjoitti:

Purplecat702 kirjoitti:Päätin kirjoittaa lyhyen tarinan, joka ei liity aijempaan tarinaani mitenkään. Tässä siis kaikki on Donin näkökulmasta (Ofc X3) Hahmot ovat jälleen kissoja. :3

Tuijotin nuorempaa veljeäni silmiin. Niistä heijastuivat tuska, ja suru. Tunsin itsekin samoin. Perheemme hajoaminen. En voinut uskoa että oikeasti niin tapahtuisi. Jos.. Jos emme olisi joutuneet väijytykseen, Leo olisi ehkä yhä elossa.. Mutta kohtaloa ei voinut välttää. Tiesin sen hyvin. En olisi kuitenkaan uskonut, että joutusin eroamaan veljestäni niin pian. Raph taas... Miksi hänen täytyi jättää meidät? Miksi hän lähti pois? Miksei hän jäänyt luoksemme? Meitä oli enää kaksi. Kaksi nuorinta veljeä.
"Mennäänkö...?" Mikeyn ääni palautti minut todellisuuteen. Nyökkäsin nopeasti. Nousin, ja vilkaisin taakseni, kuin olisin odottanut näkeväni takanani kodin.. Kodin jota ei kuitenkaan enää ollut. Pesät olivat hajalla ja rikkinäisiä, kaikki joka teki paikasta kodin oli poissa. Ilmassa leijui vielä heikko Raphin tuoksu. Hän oli lähtenyt 2 viikkoa sitten. Yritin pitää meidät elossa, minut ja Mikeyn. Ruoka oli vähissä. Talvi oli tulossa. Kävelin Mikeyn vierellä, kohti Leon hautaa. Viimeinen kerta, kun kävisin siellä. Sillä tämä paikka, tämä jossa olin elänyt kokoikäni, oli menettänyt sen, joka teki siitä kauniin. Nyt se enää loi surumielisiä muistoja. Muistoja jotka halusin takaisin. Minun täytyi kuitenkin olla vahva. Minun täytyi huolehtia Mikeystä. Hän oli vielä nuori, ja kokematon. Vilkaisin Mikeytä. Hän selvästikkin pidätteli itkua. Kahden isoveljen menetys ei ole helppoa. Ei kenellekkään. Mikey ynähti hiljaa. Tämän poskea pitkin vieri kyynel, jota hän oli yrittänyt estellä. Sipaisin kyyneleen pois hännälläni.
"Kaikki järjestyy" sanoin, vaikken ollut varma, puhuinko totta. Kun saavuimme Leon haudalle, mieleni valtasi kauhea suru. Aina niin kiltti, lempeä ja huolehtivainen isoveli oli... Poissa. Sitä oli niin vaikea käsittää. Etten enää ikinä tapaisi häntä, tai nauraisi hänen kanssaan. Haudan päällä lepäsi hänen sininen huivinsa. Huivin päällä oli kivi, ettei tuuli veisi sitä. Pysähdyin haudan eteen.
"Nukutaan tässä yön yli." sanoin hiljaa, koska pelkäsin purskahtavani itkuun. Asetuin makuulle, ja Mikey asettui ihan minun viereeni. Hän painoi päänsä selkäni päälle, ja nyyhkäisi:
"Minulla on niin ikävä Leota, ja Raphia." Olin hetken hiljaa.
"Niin minullakin" vastasin lopulta, ja suljin silmäni. Ylitsemme kulki tuulenpuuska, joka toi kylmiä väreitä. Yöstä olisi tulossa kylmä.

Kun avasin silmäni, tajusin, että minulla oli jäätävän kylmä. Yön aikana oli satanut lunta. Nousin ylös, ja ravistin turkistani lumet pois.
"Mikey!" huudahdin. Hän tärisi kylmyydestä. Mikey avasi suunsa sanoakseen jotain, muttei pystynyt. Hän ei kestäisi enää pitkään, ellei häntä saisi lämpimäksi.
"Mikey! Et saa luovuttaa!" huudahdin. Tönäisin Mikeytä kuonollani.
"Don... En halua kuolla..." Mikey naukaisi käheällä äänellä. Kyyneleet valuivat poskiani pitkin. En halunnut luopua viimeisestä veljestäni.
"Et sinä kuole.. Lupaan sen.." ynähdin. Nostin Mikeyn selkääni. Taivaalta tuprutti edelleen lunta. Lähdin tarpomaan lumessa, toivoen että löytäisin jonkun suojan.
"Don...?" Mikey naukaisi hiljaa, ja voimattomasti. Vilkaisin häntä sivusilmällä.
"Niin, Mikey?" kysyin, ja yritin pitää ääneni rauhallisena.
"Jos kuolen, menenkö sinne, missä Leokin on, vai jäänkö minä yksin?" hän kysyi. Kysymys riipaisi sisintäni.
"Varmasti sinne missä Leo on - Et koskaan jää yksin. Mutta älä vielä puhu tuollaisia, sillä minä suojelen sinua" sanoin lempeällä äänellä. Mikey hymyili hieman, ja sulki silmänsä.
"Niin... Sinä oletkin.. Paras isoveli.." hän naukaisi.
"Mikey!" huudahdin ja pysähdyin. Laskin hänet maahan, ja huomasin kauhukseni, että hänen turkkinsa oli jäätävänkylmä.
"Mikey! Et saa kuolla!" huusin ja jäin odottamaan vastausta, mutta turhaan. Hänen hengityksensä oli jo pysähtynyt. Hänen viimeiset sanansa... En ollut pystynyt suojelemaan häntä kuolemalta. Aloin hiljaa nyyhkyttää. Olin yksin, julmassa maailmassa. Mikey oli hymyillen jättänyt maailman. Hän oli viimeisillä hetkilläänkin uskonut minun suojelevan häntä. Ja minä epäonnistuin. Hitaasti minä käännyin, ja jätin hänen ruumiinsa hankeen. Minun olisi pitänyt haudata se, mutten voinut. En halunnut haudata häntä lumeen. Jatkoin matkaani. Yksin.

Tarvoin eteenpäin, tietämättä minne olin menossa. Minua palelsi, mutten aikonut pysähtyä. En kyennyt lopettamaan itkua, surin niin paljon pienen veljeni kuolemaa. Se synnytti suurta tuskaa, joka velloi sisimmässäni.
"Miksi? Miksi sinä teet näin meille? Miksi viet meidät yksikerrallaan?" huusin taivaalle. En ollut varma, oliko Raph enää elossa. Minulla oli omat epäillykseni. Hän oli tappelupukari, joka helposti joutui vaikeuksiin. Saavuin järven rannalle. Järvi oli jäätynyt, mutta jää ei ollut paksua. Minun oli päästävä kuitenkin järven ylitse. Astuin jäälle, varoivaisesti. Jää oli liukasta, mikä teki etenemisestä vaikeaa, varsinkin kun piti liikkua todella varovaisesti. Etenin varovaisesti eteenpäin, kokoajan peläten, että jää rikkoutuu. Kuului pahaenteinen raksahdus. Turkkini pörhistyi. Kuului toinen raksahdus. Pysähdyin. Huomasin, että ympärilläni jää halkeili pahaenteisesti. Sitten jää rikkoutui kokonaan. Kiljaisin tipahtaessani jääkylmään veteen. Se oli niin kylmää, etten kyennyt uimaan. Hetken aikaa onnistuin pysymään pinnallla, mutta sitten voimani loppuivat. En jaksanut enää taistella, kun taivas tuntui janoavan henkeäni. Painuin pinnan alle. Tunsin vajoavani pohjaan. Minut valtasi helpotuksen tunne. Kaikki suru, ja tuska olivat poissa. suljin silmäni, ja päästin irti elämästä. Neljän veljeksen taru.. Oli nyt enää pelkkää tarua.

Saa pistää kommenttia ^^

Tää oli hirveen surullinen. :\'( Mutta silti tosi hyvä. 
voisin itsekin kirjoittaa tälläsen tänne.

Tää on mahtavin ja kans surullinen tarina  

Jatkoa seuraa  
Silppuri käveli Raphin luo ja kiskaisi hänen päänsä ylös tulenpunaisista hiuksista. Hän vei kynnet Raphin kaulalle.
- Puhutko vai annatko oppilaasi kuolla, Silppuri sanoi.
Näyttääkseen olevansa tosissaan hän teki pienen haavan Raphin kaulaan.
- Päätä pian sillä muuten poika kuolee, Silppuri sanoi ilkeästi hymyillen.
- Hyvä on. Minä puhun, Splinter huokaisi.
Raph tuijotti Splinteriä. Splinter laski katseensa kuin sanoen: "Olen pahoillani"
- Prinsessa on vanhalla maakartanolla. Et kuitenkaan saa häntä käsiisi. Tiedän ettet pärjää oppilailleni, Splinter sanoi.
Silppuri hymähti huvittuneena. Sitten hän kääntyi Mandyn ja Hunnin puoleen.
- Viekää poika takaisin selliinsä, Silppuri sanoi.
Mandy ja Hunni nyökkäsivät ja kumarsivat. Kaksikko lähti raahaamaan Raphia pois. Silppuri kääntyi Splinterin puoleen.
- Sinun avullasi saan kostoni, hän sanoi hymyillen pilkallisesti.
Splinter katsoi Silppuria vihaisesti.
Samaan aikaan pojat, April, Casey ja Samurai juttelivat tilanteesta. He olivat huolissaan. Samurai oli melkeinpä peloissaan.
- En pysty tähän. Feeniksin tuli voi polttaa kantajansa tuhkaksi enkä minä ole soturi, hän sanoi.
Don laski kätensä hänen olalleen ja hymyili rohkaisevasti.
- No minä olen soturi jolla on tietäjän lahjoja, hän sanoi.
Leo näytti mietteliäältä.
- Luin jostain kirjasta että feeniksin tulta voi hallita kunnolla jos kantaa erästä tiettyä miekkaa, hän sanoi.
- No mikä se miekka on? Mike kysyi.
Leo nosti katseensa lattiasta ja katsoi veljiään, Samuraita, Aprilia ja Casey.
- Lootus miekka, hän sanoi.
Don tuntui hätkähtävän.
- Älä vaan väitä et se on se miekka jota Nahkapää vahtii, hän sanoi huolestuneena.
Samurai katsoi Donia kysyvästi.
- Nahkapää? hän kysyi.
- Eräs lohikäärmeystävämme ja jostain kumman syystä aina kun hänen niin sanottu petovaihteensa menee päälle minä joudun maalitauluksi, Don hymähti hieman ärtyneenä.
- Se johtuu siitä et sä aina ensimmäisenä hollilla, Mike selitti.
Don katsoi häntä ärtyneenä.
- Joo mutta kun se yrittää grillata mut! hän ärähti.
Kommenttia saa pistää